Madon talo!
Meri on tietysti ykkönen mutta myös metsä on rakas ja kaunis paikka, karukin. Metsän sisällä on usein todella hiljaista, hiiren hiljaista. Vaikka tuuli kohisuttaa merta niin ääni ei metsään kantaudu. Kesän muutamat sateet eivät jaksaneet metsää kastella, paikoin puusto on niin tiivistä, että pieni vesisade ei alas asti kantaudu. Toisaalla aluskasvillisuus, tuulenkaadot ja ihmisen kaatamamista jääneet oksat ja risut ovat niin paksuna kerroksena että sade ei sitäkään läpäise. Tänä kesänä jopa suonlampareet olivat kuivina.
Voi kunpa tämän kauniin vihreän sammaleen pehmeyden voisi laittaa ruuduillenne kosketeltavaksi. Tällaista on ihan pakko pysähtyä silittämään.
Vanha linnunpönttö keskimetsässä.
Mitä lie kääpää tai lahottajasientä. Tätä oli nyt monessa puussa.
Varmasti on ollut suuri urakka tehdä tämä kennosto. Ehtikö se täyttää tehtävänsä vai tuhoutuiko ennenaikojaan jossain myrskytuulessa?
Sieniä etsiessä sitä kulkee jalkoihinsa katsoen ja yks´ kaks onkin umpikujassa!
Yli tai ohi päästäkseen monasti joutuu kiertämään pitkänkin pätkän. Ei ole ihme, että joskus suuntakin katoaa.
Vaikka suuren kuusen juuretkin ovat mahtavat niin eivät ne jaksa puuta pystyssä pidellä kun juuristo on aikalailla pinnassa. Männyllä juuret ovat syvällä ja tukevasti maassa kiinni, paitsi tietysti niillä rohkeilla yksilöillä, jotka kasvavat rantakalliolla. Ne ovat oikeita sitkeitä sissejä taistellessaan tuulta vastaan.
Täällä mieli ja sielu rauhoittuu, täydellisesti. Aikakin häviää. Vain Henki on, elää, koskettaa ja vaikuttaa.
Minun ja Villen ehdoton ykkösherkku on paistettu lampaankääpä! Sitä ei voita mikään.
KS
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi.